Rakas seuralainen, aina! – Lue, mitä koirat Misti, Nera, Boris, Vili ja Teppo ovat tuoneet seniorin elämään

Nuoruudessaan Porin kansallisiin senioreihin kuuluva Elina Niku, 69, pelkäsi hieman koiria. Vuosien varrella hän on oppinut koirista ja niiden käyttäytymisestä paljon.

– Koira ei kanna kaunaa, se antaa kaiken anteeksi nopeasti. Koira on ihmisen paras ystävä siinä mielessä, että se rakastaa omistajaansa ehdoitta. Se ei aseta vaatimuksia.

Elina asuu miehensä Veijo Salmisen kanssa Sastamalan Vammalassa Isokoskelon talossa. Heillä on kaksi sekarotuista koiraa, Misti ja Nera.

Veijolla on myös kaksi nuorta, rauhallista hevosta: suomenhevonen Flikka ja miniatyyrihevonen Espe. Lisäksi pariskunnalla on viisi lammasta, kymmenen kanaa ja kukko.

– Emme ole maataloustuottajia. Ne ovat meille kaikki ikään kuin lemmikkejä.

Elina ja Veijo ostivat 15 vuotta sitten pienen tilan, jossa on vanha punainen hirsitalo, iso piha koiratarhoineen ja pitkä ulkorakennus. Aidatussa pihapiirissä riittää eläimille vapautta temmeltää.  

Pihan kivinavetassa on talli hevosille. Talvisin myös kanat ja lampaat ovat siellä omissa tiloissaan.

– Haimme karitsat Sylvikin ja Talvikin meille lammastilalta. Emälampaalla ei riittänyt nisiä neljän, vaan vain kahden karitsan ruokkimiseen. Ruokimme niitä tuttipulloista neljä kertaa päivässä.

Hieman myöhemmin pariskunta haki tilalleen vielä kolmannen karitsan, Helmikin.

– Sen jälkeen meillä oli vähän aikaa pässi Mustapilvi ja saimme lisää karitsoja.

 

Elina on allerginen heinäpölylle. Siksi maatilan askareet ovat pääasiassa hänen miehensä heiniä.

– Kanojen tulon jälkeen emme ole enää ostaneet kaupasta kananmunia. Vapaiden kanojen munat ovat hyviä: keltuainen on todella keltainen, ei haalea.

Elinan rakkaimpia lemmikkejä ovat kuitenkin koirat. Hänen ensimmäinen koiransa oli suden näköinen Muffe, joka kuoli runsaan 13 vuoden iässä.

Sen elämän lopputaipaleella Elina huomasi lehti-ilmoituksen, jonka ansiosta heidän kotiinsa saapui narttukoira Misti.

– Sen isä oli karjalankarhukoira ja äiti puhdasrotuinen kultainennoutaja.

Tänä vuonna 10 vuotta täyttävällä mustalla Mistillä on selässään kiharaa karvaa ja kuonossaan valkoinen parta. Monen mielestä se näytti jo puolivuotiaana vanhalta.

– Mistiä ei ole ehkä kauneudella pilattu, mutta se mikä ulkonäöstä puuttuu, korvautuu luonteella. Hän on kiltti ja aivan ihana! Se seisoo vierellä niin kauan kuin ihminen jaksaa rapsuttaa.

Jos Mistille kuitenkin iskee päälle riistavietti, lemmikistä paljastuu saalistava peto.

Kun perheeseen tuotiin toinen koira, se oli niin arka, että juoksi uutta omistajaansa karkuun häntä koipien välissä.

Elina pohti miehensä kanssa paljon, miten kasvattaa koira ihmisystävälliseksi. He ottivat yhteyttä koirakasvattajaan ja kävivät pentukurssilla. He ovat tehneet paljon töitä koiran sosiaalistamiseksi.

Elina ei tiedä, mitä rotuja energisessä Nerassa tarkalleen ottaen on. Vartiointi sillä on verissä.

– Ainakin siinä on dobermannia ja alaskanhuskya. On syytä katsoa, mitä jättää pöydälle, koska se saattaa kadota sieltä koiran suuhun.

Elina koki palkitsevaksi koiran luottamuksen voittamisen. Neran käyttäytyminen on muuttunut.

– Nera on mieheni koira, se on edelleen pidättäytyväinen uusien ihmisten kanssa. Varsinkin verrattuna Mistiin, joka uskoo jokaisen rakastavan häntä yhtä lailla kuin hän rakastaa kaikkia.

Tällä hetkellä puolitoistavuotiaalla Neralla on uhmaikä.

– Jääräpäinen koira on onnellisimmillaan silloin, kun tietää, missä kaikki ovat. Nera, eli italiasta vapaasti suomennettuna tumma neitonen, on yhä joskus kauhukakara.

Elina toteaa, että koirissa voi olla paljon työtä ja huolta.

– Ne antavat kuitenkin enemmän kuin ottavat. Myös koirat kasvattavat ihmisiä omalla tavallaan.

 

Kaikkialla mukana

Kun Kanta-Helsingin kansallisiin senioreihin kuuluva Kristine Jousimaa jäi eläkkeelle, hän otti seurakseen venäjänbolonka Boriksen.

– Boris on nyt paras seuralaiseni kaikkialla. Hän on aina hyvällä tuulella.

Kesäkuussa 71 vuotta täyttävä Kristine pohti pitkään, minkä rotuisen koiran valitsisi ja tutkaili erilaisia koirasivustoja internetissä.

– Venäjänbolonkaa oli tuolloin Suomessa alle sata. Koirat ovat luonteiltaan lempeitä ja eloisia, mutta isolla egolla varustettuja seurakoiria, jotka kiintyvät voimakkaasti omistajaansa. Tästä koirasta ei lähde karvaa eikä se aiheuta allergiaa.

Rodulla on luonnostaan pitkä karva, mutta Kristine pitää nyt neljävuotiaan Boriksen karvan lyhyenä, koska ei käy sen kanssa näyttelyissä.

– Halusin pienikokoisen koiran, koska olin päättänyt eläkkeellä viettää talveni etelässä. Boris pääsee lentokoneessa matkustamoon mukaani.

Kristine ja Boris viettivät viimeksi neljä kuukautta Gran Canarialla Las Palmasissa Espanjassa. Kristine kantoi Borista olkalaukussa mukanaan niissä paikoissa, joissa koirat eivät saa tassutella.

Muutoin suurimman osan vuodesta Kristine ja Boris asuvat Helsingin Jätkäsaaressa. Kesällä he viettävät aina kuukauden kesämökillään Rovaniemellä.

Boris pitää Kristinen päivän järjestyksessä. He lenkkeilevät reippaasti kolme kertaa päivässä. Keskellä päivää on kaksikon pisin usean kilometrin lenkki.

– Usein päivälenkin aikana matkustamme ratikalla ensin jonnekin kauas ja sitten kävelemme takaisin kotiin, Kristine kertoo.

– Boris voisi olla vaikka koko päivän ratikassa. Se istuu sylissäni ja katselee muita matkustajia kiinnostuneena tai tuijottaa ikkunasta ulos.

Boris on kirjaimellisesti kaikkialla omistajansa mukana: kampaajalla, kynsihoidossa ja ravintoloissa, joissa koirat ovat sallittuja. Useimmiten Boris istuu kiltisti Kristinen sylissä tai viereisellä penkillä.

– Minulla olisi aika yksinäistä ilman Borista. Ei tulisi myöskään ulkoiltua kolme kertaa päivässä säällä kuin säällä. Kotona Boris kulkee perässäni pallo suussa. 

Kun Kristine oli vielä työelämässä mukana, hänellä oli ensin kissa, joka eli 16-vuotiaaksi, ja sitten toinen kissa, joka eli lähes 20-vuotiaaksi.

Toisen kissan aikana Kristinellä oli myös 14-vuotiaaksi elänyt tiibetinspanieli. Hän seurasi mielellään niiden yhteiseloa. Kissan ja koiran poismenon jälkeen Kristine oli viisi vuotta ilman lemmikkiä, koska teki niin usein työmatkoja.

– Lemmikkien poislähtö on kova pala. Aika auttoi, mutta edelleen kyyneleet tulevat silmiin, kun katselen niiden kuvia. Lemmikkieläimet ovat perheenjäseniä – niihin kiintyy suunnattoman paljon.

Kristine piti Boriksen seikkailuista blogia vuosina 2016–2019.

– Lopetin kirjoittamisen viime keväänä, aika aikaansa kutakin. Sitä voi edelleen käydä lukemassa osoitteesta borisbellissimo.blogspot.com.

Kristine kertoo, että hän ja Boris kaipaavat ratikka-ajeluja sekä kahvila- ja ravintolakäyntejä.

– Nykyään kun jumppaan esimerkiksi lattialla, Boris osallistuu siihen märän kuononsa ja kielensä kera. Se venyttelee lopuksi vatsani päällä.

”Hyvin itsepäinen”

Turun kansallisten senioreiden jäsen Tuula Nissilä, 74, ei ollut juurikaan haaveillut omasta koirasta. Hän ajatteli sen sitovan liikaa kotiin.

Tuulan mies puolestaan oli koko aikuisikänsä toivonut itselleen koiraa.

– Mies päätti lopulta ottaa meille basenjin koiranpennun. Hän ehti olla sen kanssa vain neljä kuukautta yhdessä, kunnes hän joutui sairaalaan ja jäi sille tielleen.

Tuula jäi kahdestaan koiranpennun kanssa Poriin. Pentuiän jälkeen, kahdeksan vuotta sitten, hän muutti koiran kanssa Turun itäiseen keskustaan lähelle tuomiokirkkoa ja Vartiovuorta.

– Vilistä on tullut minulle kaveri, yhdessäolomme tuo minulle iloa. Olemme tärkeitä toisillemme. Koira rytmittää päiväni.

Nyt Vili on hieman yli kymmenen vuoden ikäinen. Afrikkalainen pystykorva on jalostamaton alkuperäisrotu. Tuula toteaa, että jo faaraolla oli aikoinaan samanlainen lemmikki. Basenji on ainoa koira, joka ei hauku.

– Juttelen Vilille paljon, se ei sano juuri vastaan. Joskus se ilmaisee mielipiteensä eräänlaisella ulvontaa muistuttavalla äänellä, Tuula kertoo.

– Vili on hyvin itsepäinen. Se on luonteeltaan lähempänä kissaa kuin koiraa.

Aikoinaan Tuula kävi Vilin kanssa koirakoulussa ja yritti sen kanssa koirajuoksua, mutta Vili ei innostunut siitä. Nykyisin Tuula ulkoilee koiransa kanssa neljä kertaa päivässä.

– Harrastamme reipasta liikkumista. Teemme noin 45 minuutin tai puolitoistatuntisen lenkin. Meillä on kaksi koiratyttöystävää, joiden kanssa ollaan melkein päivittäin kävelemässä ja nuuskimassa.

Tuula nautiskelee Vilin kanssa Aurajoen rannan ja Turun yliopistollisen sairaalan kupeen maastoista.

Kotona kaikki paikat kuuluvat Vilille. Vain yhden maton päällä koiran ei ole lupa syödä.

– Yksi koiran lempipaikka on sohva, jonka selkänojaa pitkin voi nousta ylös takajaloilleen seisomaan. Siten Vili voi katsoa ikkunasta ulos Uudenmaankadun vilkasta liikennettä.

Vilin lempiruoka on nakki, mutta pelkästään sitä koira ei voi syödä alati. Se on liian suolaista.

Päivien iloksi

Auranmaan senioreiden jäsen, maakuntaneuvos Juho Savo, 71, on tapansa mukaan retkellä pöytyäläisessä metsässä. Hänen seuranaan ovat kiikari, kamera ja runsas kaksivuotias Teppo-koira.

Kääpiöpinserin virallinen nimi on Pinserellas Christmas Star. Se syntyi jouluna kennelissä.

– Teppo otettiin eläkepäiviemme iloksi. Erityisesi vaimoni Salme halusi koiran. Minulla oli vain yksi ehto: vaimon on hoidettava kaikki aamupissatukset. Niin hän on myös tehnyt. Minulle ovat vastaavasti jääneet kaikki pimeän ajan iltalenkit.

Juhon mukaan Teppo ymmärtää selvästi jo monia sanoja, kuten ”mennään”, ”etsi”, ”pallo”, ”ulos” ja ”auto”. Tuttuja sille ovat myös ”kissa”, ”fasaani” ja ”korppi”

Koiralla on kaksi kotia: toinen Espoon Tapiolassa, toinen maatilaympäristössä Pöytyällä.

– Maalla on koiralle liikkumatilaa ja koko ajan seurattavaa eläimistä. Kaupungissa taas pääsee kävelemään rantaraitille ja koirapuistoon.

Salme on käynyt Tepon kanssa koirakoulussa Liedossa. Viime aikoina puolisot ovat olleet koiransa kanssa 24/7.

– Opettelemme luokse tulemista ja haukkumisesta luopumista. Koira on vilkas, nopea, ilmeikäs, kekseliäs ja älykäs. Se ei ole puudeli, joka tekee aina niin kuin omistaja tahtoo. Tepolla on oma tahto.

Juholla ja Salmella on kaupunkikoti lasten ja lastenlasten näkemistä varten. Muutoin heillä riittää maalla kaikenlaista tekemistä. Juho on aktiivinen metsästäjä.

– Siksi oli tarkoitus ottaa koira, jolla ei ole riistaviettiä, kun se jää Salmen kaveriksi kotiin. Tällä hetkellä Teppo kuitenkin haukkuu hirviä, peuroja, fasaaneja ja rusakoita, Juho kertoo ja naurahtaa.

Koira on tuonut mukanaan runsaasti ohjelmaa Juhon ja Salmen elämään.

– Kun otan auton avaimet käteeni, koira innostuu heti ja hyppää auton kyytiin. Usein menemme autolla paikkaan, josta lähdemme metsään, Juho sanoo.

– Teemme joka päivä kolmen-neljän tunnin metsäretkiä. Tarkkailen luontoa, ja välillä olemme etsineet geokätköjä.

Metsässä liikkuessa koiralla on pitkä hihna. Juho kulkee peuran polkuja pitkin.

– Jokaisessa risteyksessä koira katsoo minuun kysyäkseen, minne suuntaan mennään. 

TEKSTI: Tiina Saari

KUVAT: Kristine Jousimaa, Tuula Nissilä, Elina Niku, Juho Savo

Muista käydä lukemassa Patina-lehtiä täältä!

Senioriliiton jäsenten lähettämiä kuvia lemmikeistä