Näkökulma: Isotätini kärsimyksen määrää ei aina tunnistettu saattohoidossa

Näkökulma: Isotätini kärsimyksen määrää ei aina tunnistettu saattohoidossa

Isotätini Toini Tuominen olisi täyttänyt lokakuussa 94 vuotta. Toinin elämä kuitenkin päättyi elokuussa terveyskeskuksen sairaalan vuodeosastolle. Hän oli saattohoidossa, mutta meidän läheisten oli vaadittava hänelle voimakasta kivunlievitystä. Näin kirjoittaa senioriliiton vaikuttamistyön suunnittelija Tiina Saari.

Halusin jakaa teille oman kokemukseni rakkaan ihmisen saattohoidosta, kertoo senioriliiton vaikuttamistyön suunnittelija Tiina Saari.

Uskon, että se on hyvin tyypillinen. Saattohoidon ja palliatiivisen, eli oireita lievittävän hoidon, saatavuus ei ole tasa-arvoista.

Sosiaali- ja terveysministeriön selvityksen mukaan palliatiivisen hoidon ja saattohoidon laatu vaihtelevat suuresti paikkakunnittain. Saattohoitoa toteutetaan pääasiallisesti terveydenhuollon perustason yksiköissä, joissa osaaminen vaihtelee. Kaikilla ei ole koulutusta palliatiiviseen hoitoon.

Lisäksi saattohoitoon, kuten kaikkeen muuhunkin, heijastuu huutava pula lääkäreistä. Hoitajat – ja ne harvat syrjäisellä paikkakunnalla työskentelevät lääkärit – tekevät parhaansa potilaiden hoidon eteen. Silti voi käydä niin, että ihminen kuolee keskellä terveyskeskuksen ja etälääkäreiden kiireitä.

On ikävää, jos lääkäri ei tunnista saattohoidossa olevan kärsimyksen määrää.

Lue vaikuttamistyön suunnittelijan henkilökohtainen näkökulma läheisen saattohoitoon täältä.