Näkökulma: Rakkaan isotätini kärsimyksen määrää ei aina tunnistettu saattohoidossa
Isotätini Toini Tuominen oli minulle yhtä kuin mummo. Hän olisi täyttänyt lokakuussa 94 vuotta. Toinin elämä kuitenkin päättyi elokuussa terveyskeskuksen sairaalan vuodeosastolle. Hän oli saattohoidossa, mutta meidän läheisten oli vaadittava hänelle voimakasta kivunlievitystä.
Teksti ja kuvat: Tiina Saari, senioriliiton vaikuttamistyön suunnittelija
Lapsuudenkotini lähellä oli mummola, jossa on aina ollut kaksi mummoa.
Toini Tuominen oli isoisäni sisko, joka asui koko ikänsä samalla maatilalla isovanhempieni kanssa. Yli 90-vuotiaan tomeran tädin järki pelasi kuin partaveitsi, mutta fyysinen kunto rapistui pikkuhiljaa.
Toini oli ilmeikäs, ja hän heitti usein huumoria, joskus ronskiakin. Toini oli ikisinkku, jolle veljen lapset ja lapsenlapset olivat tärkeitä.
Toini luki tarkasti sanomalehtiä ja katsoi telkkarista ajankohtaisohjelmat. TV pauhasi kovalla äänenvoimakkuudella, sillä Toini ei kuullut hyvin. Silti hän ei koskaan huolinut mitään kuulolaitetta. Ilmankin pärjäsi.
Toini kuului siihen koulukuntaan, jonka mielestä lääkärissä ei tule käydä turhaan. Oli selvää, että hän halusi elää omassa kodissaan.
Vaikeaa se elämä vain alkoi olla, sillä liikkuminen hankaloitui päivä päivältä. Mummoni oli Toinin omaishoitaja. Lisäksi serkkuni, enoni ja hänen vaimonsa kävivät hoitamassa häntä ahkerasti.
Alkukesällä Toini sairastui ja joutui paikallisen terveyskeskuksen sairaalan vuodeosastolle. Ratkaisuun päädyttiin aamuna, jona Toinin kumpikaan jalka ei enää kantanut.
Eno muisteli myöhemmin, että kun hän kysyi Toinilta, mitä nyt tehdään, vastaus kuului:
– No, laittakaa pää poikki.
Musta huumori ei ollut hävinnyt minnekään.
Kun kävin katsomassa Toinia vuodeosastolla, hän istui sänkynsä laidalla. Toinia huvitti kasvoillani oleva visiiri, joka oli korona-aikana laitettava kasvoille suojaksi. Visiiri heikensi puhujansa äänen kantavuutta niin, että Toini ei tahtonut kuulla mitään.
Toini parani tuolla kerralla, ja hän pääsi kesällä hetkeksi takaisin omaan kotiinsa. Sitten todettiin, ettei Toini enää selviydy arjesta mummolassa. Hän sai alkuun lyhytaikaisen paikan kunnan hoivakodista.
Yrityksistä huolimatta en päässyt tapaamaan häntä sinne kertaakaan. Koronarajoitusten vuoksi vieraat eivät saaneet mennä sisään, vaan asukkaan piti tulla ulos. Toinin voimat olivat heikenneet äkillisesti niin, ettei hän kyennyt lähtemään huoneestaan.
Huoli oli läheisille suuri, koska tuntemamme täti olisi kyllä raahautunut tapaamaan meitä.
Hoivakodissa ihmeteltiin, oliko Toini masentunut. Lopulta lääkäri hälytettiin Toinia tutkimaan.
Toini siirrettiin takaisin paikallisen terveyskeskuksen sairaalan vuodeosastolle. Hänen vointinsa huononi. Lääkärit harkitsivat Toinin siirtoa maakunnan keskussairaalaan. He päätyivät kuitenkin siihen, että matka olisi Toinille liian suuri riski.
Toini jäi paikalliseen terveyskeskuksen vuodeosastolle. Pian meille läheisille kerrottiin, että Toinille annetaan nyt enää ainoastaan saattohoitoa.
Aluksi päätös tuntui väärältä. Eikö voida yrittää edes tutkia, mikä tulehdus Toinilla on? Miksi häntä ei vain viedä keskussairaalaan riskistä huolimatta? Tuntui hetken siltä kuin lääkärit olisivat vain päättäneet jättää hänet kuolemaan vuodeosastolle.
Totesimme läheisten kanssa, että luotamme lääkäreiden asiantuntemukseen. Tuskin Toini olisi enää selvinnyt leikkauksesta tai intensiivisistä hoitotoimista. Emme olisi saaneet häntä enää takaisin entisenlaisenaan mummolan tupaan viihdyttämään.
Muutama vuosi sitten olin mummolassa kylässä. Grillasimme yhdessä ulkona hyisenä kesäpäivänä.
Haluan muistaa Toinin eloisana ja huumorintajuisena tätinä. En kärsivänä, hauraana vanhana naisena terveyskeskuksen kolkossa huoneessa.
Soitin terveyskeskukseen. Hoitaja kertoi, että voin tulla milloin vain katsomaan Toinia. Ei tarvinnut noudattaa vierailuaikoja, ei laittaa visiiriä kasvoille.
Maanantaina työpäivän jälkeen ajoimme kolmen tunnin matkan paikalliseen terveyskeskukseen. Olimme perillä kello 21 aikoihin. Hoitaja kertoi meille Toinin huoneen numeron ja osoitti suunnan.
Kävelin kellertävässä valaistuksessa. Desinfiointiaineen ja sairauden sekoitukselta haisevaan käytävään kantautui vaikerrus. Se kuului käytävän perimmäisestä huoneesta, jonne Toini oli sijoitettu.
Pimeässä huoneessa makasi yksinään kivusta tuskissaan oleva vanha nainen. Hän oli kyljellään ja piti kiinni sängynlaidasta. Hän hengitti, sitten vaikeroi. Hän ei kyennyt sanomaan mitään kärsimyksensä kourista. Näki, että hän sai vain vaivoin pidettyä vaikerruksestaan hetken taukoa kuunnellakseen, mitä sanoin.
Toisin kuin edellisellä vierailullani vuodeosastolla, nyt sain koskettaa Toinia. Otin häntä kädestä kiinni. Tungin käteni hänen toiseen käteensä, joka piti kiinni sängyn laidasta. Toinilla oli käsissään vielä voimaa rutistaa.
Kun hoitaja tuli käymään huoneessa, vaadin tädilleni runsasta kivunlievitystä.
Odotimme puoli tuntia, mutta ensimmäinen lääkeannos ei juuri tehonnut. Tuska jatkui.
Muistelin erästä käyntiäni saattohoitokodissa. Minulle oli kerrottu, että kuolevan vierellä läsnä oleminen, kosketus ja musiikki helpottavat kärsimystä.
Laitoin kännykästä soimaan iskelmämusiikkia Youtubesta, täysillä. Yhtäkkiä mieleeni pulpahti, että entä jos soitan juuri jotain sellaista kappaletta, jota Toini inhoaa. Kidutanko kuolemaa tekevää läheistäni?
Sammutin musiikin ja puhuin taas kovalla äänellä Toinille. Hän sai juuri ja juuri sanotuksi yhä jatkuvan vaikerruksen keskeltä:
– Laulu.
Tulkitsin, että hän tahtoi musiikin jatkuvan. Laitoin lisää kappaleita soimaan, kunnes menin pyytämään hoitajan uudestaan huoneeseen.
Voimakasta lääkettä kipuun nyt heti!
Olin Toinin vuoteen vierellä kaikkiaan pari tuntia. Hänen kipunsa ei ollut lievittynyt vielä pois lähtiessänikään. Vetosin hoitajiin, että he antaisivat kipulääkitystä edelleen. Tuntui pahalta jättää Toini yksin kärsimään pimeään huoneeseen.
Tiedän, että hoitajat eivät voi loputtomasti lisätä kipulääkkeen määrää ilman lääkärin konsultointia.
Lääkäriä puolestaan ei aina ollut paikalla pienen paikkakunnan terveyskeskuksessa. Päätöksiä Toinin kivunhoidosta oli tehty myös etänä potilasjärjestelmään kirjattujen tietojen perusteella.
Ihmettelin, miten lääkäri voi kunnolla arvioida kipulääkkeen annostusta, jos ei näe potilastaan.
Yövyin mummolassa, jossa minua oli vastassa enää yksi mummo.
Seuraavana päivänä poikkesin vuodeosastolla viimeisen kerran Toinin luona. Pyyntöä kipulääkityksen lisäämisestä oli ilmeisesti kuunneltu.
Toini havahtui vain hetkeksi, kun olin hänen vierellään. Hän ei enää puristanut kättäni kuin hyvin, hyvin hennosti. Tuntui siltä, että Toini oli jo aloittamassa matkaa toiseen maailmaan.
Kun tein lähtöä, hoitaja totesi, ettei terveyskeskuksessa pystytä järjestämään saattohoitokodin kaltaisia olosuhteita, mutta kuolevan viimeisiä toiveita toteutetaan.
Kohtaamisesta jäi lämmin mieli. Sukulaiseni pyysivät myöhemmin Toinille viimeisen ehtoollisen.
Toini sai viikon päivät kivunlievitystä, mutta valitettavasti en jäänyt ainoaksi sukulaiseksi, joka joutui näkemään hänet vielä kovien kipujen kourissa.
Elokuussa Toini nukkui pois.
Halusin jakaa teille oman kokemukseni rakkaan ihmisen saattohoidosta. Uskon, että se on hyvin tyypillinen. Saattohoidon ja palliatiivisen, eli oireita lievittävän hoidon, saatavuus ei ole tasa-arvoista.
Sosiaali- ja terveysministeriön selvityksen mukaan palliatiivisen hoidon ja saattohoidon laatu vaihtelevat suuresti paikkakunnittain. Saattohoitoa toteutetaan pääasiallisesti terveydenhuollon perustason yksiköissä, joissa osaaminen vaihtelee. Kaikilla ei ole koulutusta palliatiiviseen hoitoon.
Lisäksi saattohoitoon, kuten kaikkeen muuhunkin, heijastuu huutava pula lääkäreistä. Hoitajat – ja ne harvat syrjäisellä paikkakunnalla työskentelevät lääkärit – tekevät parhaansa potilaiden hoidon eteen. Silti voi käydä niin, että ihminen kuolee keskellä terveyskeskuksen ja etälääkäreiden kiireitä.
On ikävää, jos lääkäri ei tunnista saattohoidossa olevan kärsimyksen määrää.
Olen kiitollinen siitä, että sain tuntea Toinin 30 vuotta. Muistoissani hän pelaa korttia mummolan tuvan pöydän äärellä, kutoo sukkia ja seikkailee kelkan kanssa jäisellä hiekkatiellä.
Lue Kansallisen senioriliiton kannanotto saattohoitoon täältä.