Jukka Kuoppamäki tuntee olevansa yhä iskussa – ja toivoo, että vanhoja ihmisiä ei jätetä yksin: "Elämään kuuluu muutakin kuin ruoka, juoma ja kuivat vaipat"
Jukka Kuoppamäki on taitelija, pappi ja hippi, joka haluaa tehdä maailmasta entistä paremman paikan. Sinivalkoinen ääni julkaisee 78-vuotiaana uusimman albuminsa.
Teksti: Tiina Saari
Kuvat: Hans Andersson, Dex Viihde ja Timo Porthan/Omnipress Oy
Sinivalkoinen ääni, sanoittaja ja säveltäjä Jukka Kuoppamäki täytti syyskuun ensimmäisenä päivänä 78 vuotta. Silloin ilmestyi hänen uusi albuminsa Kurkiaura.
Idea albumin nimikkokappaleesta syntyi syysiltana kesämökillä Porvoon edustalla Emäsalon saaressa.
– On pysähdyttävää nähdä kurkiauran lento ylitsemme kohti etelää. Siihen kiteytyy tunne kaukokaipuusta. Ja ihmisellä on aina kaipuu jonnekin. Sanoisin, että se on henkiseen kotimaahan, vaikka emme sitä tiedostaisi, Jukka pohtii.
Siinä missä Eino Leino kirjoitti Lapin kesässä joutsen lähdöstä, Jukka on tällä kertaa kiinnittänyt huomionsa kurkiin.
– Kurkiaura on sielunkuvani. Linnut osaavat vaistonsa varassa lentää sinne, mistä ovat tulleet. Tulemme korkeammasta maailmasta ja palaamme sinne elämän lopussa.
Niin kaukaa tie tänne johti,
niin paljon on edessäin,
silti tunnen, että vielä
näin jatkuu mun elämäin.
Ja vaikka maailma muuttuu,
ja aina uusi on tie,
niin mä tiedän, että aina
se eteenpäin mua vie.
Mä joka auringonnousun
tunnen mua kutsuvan,
tuulen kuiskaavan kuulen,
mua seuraathan.
Kun kurkiauran nään kaukaa,
niin se mua muistuttaa,
kaukokaipuuta koskaan
saa et unohtaa.
Jukka ja Sirpa Kuoppamäki asuvat Kölnissä Saksassa, Nordrhein-Westfalenin osavaltiossa.
– Olemme matkustaneet Sirpan kanssa lähes kaikilla mantereilla, mutta lempimatkani suuntautuu aina Suomeen. Menemme junalla Düsseldorfin lentokentälle, Helsingistä autolla saareen. Sitten pakkaan keikkakamppeet ja lähden kohti pohjoista.
Taiteilija kävi viime kesänä Jurvan musiikkipajan studiossa äänittämässä uuden tuotantonsa. Jukalle oli itsestään selvää, että hän laulaa suomeksi, vaikka taitaa luonnollisesti myös saksan kielen.
Totuutta etsimässä
1970-luvulla Jukka ja Sirpa kuuluivat totuuden etsijöihin. Kymmenen hengen ystäväseurue etsi totuutta eri paikoista. He tutustuivat hengellisiin liikkeisiin sekä tapasivat selvänäkijöitä ja meedioita. He vierailivat muun muassa Aino Kassisen buduaarissa ja John Sundströmin ”Suntan” luona.
– Mikään ei kuitenkaan kolahtanut. Meillä oli tunne siitä, että elämä ei ole tässä.
Jukka esitti Valtatien vuoden 1972 Syksyn sävelessä. Biisi syntyi yöllä ruotsalaisessa motellissa.
– Avasin huoneessani pöytälaatikon ja huomasin siellä kirjan. Sen yhdellä sivulla luki: ”Sinulla ei ole pysyvää olosijaa maanpäällä. Koti odottaa jossain.”
– Elämässä esiintyy usein pieniä, huomaamattomia vinkkejä. Jos niitä uskaltaa seurata, elämä johtaa tarkoitettuun suuntaan.
Oli lauantain puoliyö, kun Jukka oli keikalla helsinkiläisessä tanssiravintolassa ja istahti tauollaan tuttavapariskunnan pöydän ääreen. He kertoivat Jukalle löytäneensä jotain uutta, erilaisen kirkon.
Jukka oli lapsena käynyt isänsä kanssa kirkossa Helsingissä, mutta pitkät saarnat eivät olleet oikein iskeneet häneen.
– Emmin, jaksanko lähteä seuraavana aamuna kello kymmenen jumalanpalvelukseen. Kerroin löydöstä Sirpalle, ja päätimme mennä.
Pian pariskunta alkoi käydä säännöllisesti steinerilaisessa Kristiyhteisössä. Eräässä keskustelussa Kristiyhteisön Suomeen tuonut Helmer Knutar totesi sinivalkoiselle iskelmätähdelle: ”Sinä lähdet Saksaan, opiskelet papiksi ja tulet minua tänne auttamaan.”
Jukka Kuoppamäki piti papintyössään eniten siitä, että sai säveltää lauluja juhlia varten. Luomistyö jatkuu, vaikka ikää karttuu. Jukka kirjoittaa yhä kaiken vasemmalla kädellään.
– Ajattelin ensin, miksi juuri minä. Mutta sitten ymmärsin: olinhan myös kiertuebussissa lukiessani haaveillut Himalajalle lähdöstä.
Kun Jukka kertoi ajatuksesta Sirpalle, tämä vastasi lähtevänsä rakkaansa mukana. Vain Saksa epäilytti. 1970-luvun lopulla toisen maailmansodan jälkeen Saksa ei ollut suuressa suosiossa.
– Eikö ole mitään muuta maata? Sirpa kysyi hiljaa.
Jukan oli tarkoitus palata pappisseminaarin jälkeen takaisin Suomeen Kristiyhteisön seurakuntatyöhön. Jukka määrättiin kuitenkin jäämään Stuttgartiin. Sieltä hän siirtyi Wuppertaliin ja sitten Dortmundiin, missä hän oli pastorina 20 vuotta.
Kristiyhteisössä pappi ei voi itse päättää sitä, missä seurakunnassa hän työskentelee. Jukka kaipasi Suomeen, mutta nuorella papilla oli vain kolmen viikon kesäloma.
– Palkka ei ollut suuri, ja matka Suomeen oli suuritöinen. Kävimme Suomessa aina kuin pystyimme.
Aluksi Jukan oli vaikea kirjoittaa saarnojaan saksaksi. Hänellä oli kuitenkin selkärangassaan oppi saksan kielestä Helsingin lyseon ajoilta.
Hipistä papiksi
Jukan menestys laulajana ja lauluntekijänä vaihtui pappeuteen. Hänet vihittiin papiksi vuonna 1980.
Jäikö hippiaika menneisyyteen papiksi tulon myötä?
– Ei ollenkaan! Hipit eivät olleet renttuja, vaan ajattelimme maailman olevan henkinen. Uskonnot voivat toimia vain vapaudessa.
Maailmalla monet hipit polttivat pilveä ja joivat viinaa. Jukka sanoo, että hän ei koskaan käyttänyt huumeita. Myöskään alkoholi ei juuri maistunut esiintyvälle taiteilijalle.
– Suomessa ei edes voinut talvisin lojua puistoissa kukka hiuksissa. Hippiliike oli täällä marginaalinen ilmiö.
Jukka näkee, että hipit ymmärrettiin Suomessa vähän väärin. Hän muistaa yhä, miten Helsingin Sanomissa kommentointiin aikoinaan, ettei maassa edes ole muita hippejä kuin Kuoppamäen veljekset.
– Vietnamin sota oli juuri ollut ja napalmia pudotettu. Meidän oli otettava vastuu maailmasta ja pyrittävä muuttamaan sitä entistä paremmaksi. Se oli protestiliike sotaa vastaan ihmisyyden, veljeyden ja vapauden puolesta. Omalla kohdallani se oli ennen kaikkea yhteinen rauhan liike.
Jukka ajattelee edelleen jokaisen olevan vastuussa siitä, millainen maailma siirtyy seuraaville sukupolville. Siksi hänen mielestään tarvitaan jälleen maailmanlaajuista liikettä: vihreitä arvoja.
Jukka toteaa, että ihminen pystyy vaikuttamaan vain omilla valinnoillaan.
– Esimerkiksi Brasilian presidentti Jair Bolsonaro ei ajattele ketään muita polttaessaan sademetsiä. Se on törkeää!
– Senioreilla on tärkeä tehtävä siinä, että he antavat vastuullisen maailmankuvan perinnöksi jälkeläisilleen.
Kohokohtia
Kun Jukka jäi kahdeksan vuotta sitten eläkkeelle papin virastaan, hänestä tuli jälleen täyspäiväinen taiteilija. Jukka sanoittaa, säveltää ja esiintyy koronatilanteen salliessa.
Taiteilija toteaa, että hänen fyysinen kuntonsa on yhä hyvä.
– Henkisesti minulle on tärkeää, että lauluja syntyy. Tunnen olevani edelleen iskussa.
Esiintymiset ovat Jukan eläkepäivien kohokohtia.
– Ne pitävät minut nuorena ja terveenä. Vastakaiku yleisöltä ja tunne yhteisöllisyydestä elättävät taiteilijaa sielullisesti, Jukka sanoo.
– Minulla ei ole myöskään mikään hulppea eläke. Luomistyöni kautta voin onneksi saada myös lisää levitettä leivän päälle.
Sirpa ja Jukka ovat eläneet yli 50 vuotta yhdessä. Jukka muistaa heidän hääpäivänsä yhä kuin eilisen. Hän oli asevelvollisena laivastossa, mistä hän sai kolme päivää vihkilomaa. Sirpa puolestaan oli abiturientti.
Laivaston kenttärovasti vihki parin, ja Jukan täti järjesti juhlat steinerkoulun ruokalassa Helsingissä. Häämatkaa vietettiin pari päivää noin 30 kilometrin päässä Helsingistä.
– Olemme yhä rakastuneita toisiimme. Tässä iässä ei ole hillitöntä huumaa, vaan se on sellaista rauhallista. Olemme erilaisia ja osaamme eri asioita, joten täydennämme ja tarvitsemme toisiamme.
”Senioreilla on tärkeä tehtävä siinä, että he antavat vastuullisen maailmankuvan perinnöksi jälkeläisilleen.”
Sirpan vastuulla on esimerkiksi pariskunnan viestintä ulkopuolisille. Jukalla ei ole omaa tietokonetta, hän osaa käyttää läppäriä vain juuri ja juuri.
– Olen koko ajan kirjoittanut kaiken vasemmalla kädellä. Tai no, nuorena meillä oli myös kirjoituskone, Jukka kertoo.
– Uskon, että luomiskykyni salaisuus on se, että käytän teknisiä laitteita mahdollisimman vähän. Luomisprosessi tapahtuu ajatuksissani. Kirjoitan nuotit ja tekstit käsin, ajattelen vasemman käteni olevan kuin antenni.
Jukka lisää naurahtaen, että asioita ei kuitenkaan pidä liikaa järjestellä.
– Esimerkiksi mehiläinen vain lentää – se ei tiedä, ettei se pystyisi siihen aerodynaamisesti paksulla vartalollaan ja hennoilla siivillään.
”Vauva kuin enkeli”
Jukka ei tiedä, missä maassa haluaisi viettää vanhuuden päiviään, kun sen aika koittaa.
– Helsingissä asuu kaksi lastamme, Saksassa kaikkiaan viisi. Siinä mielessä puntari on kallellaan Saksaan päin. En osaa sanoa, ehkä silti kallistuisin Suomen puoleen.
– Vaikka olemme olleet täällä kauan, Saksa on edelleen vieras maa. Olen hyvin sopeutunut, mutta en tunne muuttuneeni saksalaiseksi.
Jukka pitää tärkeänä sitä, että rakkaat ihmiset ovat lähellä.
– Niin kauan kuin pystymme, elämme Sirpan kanssa kahden maan loukussa.
Jukka on huolissaan siitä, kuinka yksin voi joutua olemaan, vaikka olisi hoivakodin palveluiden piirissä.
– Vanhoja ihmisiä ei pidä laittaa pakettiin ja jättää yksikseen. Elämään kuuluu muutakin kuin ruoka, juoma ja kuivat vaipat. Kulttuuri on erityisen tärkeää. Vanhojen laulujen sanat voi muistaa, vaikka ei tietäisi enää omaa nimeään.
Jukan mielestä arvokkaan vanhuuden eteen on mahdollista tehdä paljon. Hän on esimerkiksi käynyt Suomen muutamissa vanhainkodeissa laulamassa vanhimpia ja tutuimpia kappaleitaan, jotka yleisö on yhä osannut ulkomuistista.
– Minun pitää aina esittää ”Pieni mies”. Olen kuullut lukemattomia kertoja ihmisiltä, että he ovat kuulleet kappaleen juuri, kun maailmaan on syntynyt heidän lapsensa.
Kappale on kirjoitettu Jukan ja Sirpan oman pojan syntymän inspiroimana.
– Tuntui kivalta, kun perheessä oli vauva. Niin vauvoja tuli lopulta seitsemän! Se ei ollut suuri suunnitelma, mutta pidämme molemmat suuresta perheestä.
Jukalla ja Sirpalla on tällä hetkellä yhdeksän lastenlasta. Nuorin jälkeläinen kastettiin elokuussa.
– Vauva on kuin pieni enkeli. Siinä elämän jatkuminen näkyy, kun nuorin poika tulee isäksi.
– Kun katsoo pienen lapsen silmiin, katsoo kuin taivaan sineen. Hän tuo jotain mukanaan henkisestä maailmasta, ja hänellä on oma tulevaisuutensa ja kohtalonsa.
Äidinkieli, isänmaa
Jukan tuoreista lauluista hänen sydäntään lähimpänä on kappale ”Äidinkieli, isänmaa.” Jukka kirjoitti sen itsenäisyyspäivänä 2017. Tuolloin hän esiintyi aamulla kirkkokonsertissa Pohjois-Suomessa. Hänen oli ehdittävä viimeiseen lentokoneeseen Oulusta Helsinkiin, jotta olisi ajoissa Linnan juhlien vastaanotolla.
Koneessa ja hotellissa hän kirjoitti paperille tuon kappaleen sanat.
– Se oli niin tunteellinen laulu, etten voinut pitkään aikaan laulaa sitä kuin salaa itsekseni. Kappale on minulle henkilökohtaisesti hyvin tärkeä.
On mulla äidinkieli,
se painunut on tajuntaan,
kun äitini mulle lauloi
uneen lastansa tuutiessaan.
Ja äidin silmät kauniit
Kuin taivas tuo on sinisin,
Niin hellästi lastansa katsoi,
Vei onnellisiin unihin.
Äidinkieli, isänmaa,
joka lahjaksi ne saa,
aina onnellisna voi hän vaeltaa.
Äidinkieli, isänmaa, joka saa ne omistaa,
Kotimaatansa hän aina rakastaa.
Jukka muistaa, kuinka isä veisti hänelle kaarnalaivaston. Isä oli meriupseeri, joka oli mukana muun muassa Suomen Joutsenen matkoilla maailman merillä ennen toista maailmansotaa. Sodassa isä oli panssarilaivan tulenjohtaja.
– Isä ei koskaan puhunut sodasta mitään. Sen sijaan hänellä oli muistonaan Suomen Joutsenen vanhoja purjeita, Jukka sanoo.
– Olen lapsuudenperheestämme ainoa jäljellä, isosisko ja pikkuveli ovat kuolleet.
Suomi-iskelmää luomassa ollut Jukka teki tuoretta albumiaan kaikkiaan kymmenisen vuotta. Albumin vanhimman laulun hän on sanoittanut vuonna 2002, Kurkiaura on vuodelta 2016.
Albumin teemana ovat kaukokaipuun lisäksi ympäristö ja kansainvälisyys.
– Maailma voi muuttua vain vapaudessa, ei käskemällä ja pakottamalla. On hienoa, että nyt on naisten vuoro. Naiset ovat ottaneet valtikan haltuunsa ympäri maailman, myös Suomen poliittisessa johdossa on nuoria naisia.
Tänä vuonna Jukka ei ole esiintynyt vielä kertaakaan koronapandemian vuoksi.
– Toivon, että korona menisi ohi, ihmiset eivät enää sairastuisi ja pääsisin esiintymään.
