Seniorit tekevät yhä töitä eläkkeellä! Leena Tanner, Pekka Ketonen, Jouni Parkkali ja Raija Gemperlein kertovat, mitä työ merkitsee heille

Teksti: Tiina Saari

Kuvat: Jouni Parkkali, Raija Gemperleinin kotialbumi, Maija Nieminen, Pentti Oravasaari, Jaana Moisander, Leena Lappalainen

 

Munkkiniemen kansallisten senioreiden puheenjohtaja Leena Tanner, 77, on opastanut kesäisin risteilyturisteja englanniksi ja saksaksi. Tänä vuonna työt olivat tauolla koronapandemian vuoksi.

– Opastuksia olisi voinut olla 40, mutta kaikki peruttiin. Eläkeläiselle tämä ei ole suuri menetys, mutta kova paikka työikäisille matkailualalla työskenteleville.

Leena pitää siitä, että hän tapaa työn kautta monenlaisia ihmisiä ympäri maailman.

– Teen töitä eläkkeellä, koska se on hauskaa ja mielekästä. En halua jäädä yksin neljän seinän sisälle.

Mahdollisuus opastustyöhön tuli vastaan sattumalta. Leenan tyttären naapuri kertoi kiireistään matkailualan töissä ja saksaa osaavien oppaiden puutteesta. 

– Tytär meni paljastamaan hänelle, että ”äiti puhuu sujuvasti saksaa”. 

Leena on nyt kuutisen vuotta opastanut Suomeen saapuvia matkailijoita erilaisilla kierroksilla. Hän haluaa olla parhaimmillaan jokaisella turistikierroksella. Siksi hän tekee viikoittain vain yhdestä kolmeen keikkaa.

– Pyrin tuomaan esille omaa maatamme, luontoamme ja tapaamme katsoa maailmaa.

Leenan vetämät retket kestävät tavallisesti kahdesta tunnista kuuteen. Leena opastaa useimmiten 30–45 hengen ryhmiä, mutta joskus hän pitää myös yksityisopastuksia perheille.

– Pidän siitä, että olen voinut auttaa ihmisiä heille tärkeissä asioissa. Olen esimerkiksi etsinyt kahviloihin unohtuneita kännyköitä.

Viime kesänä Helsingissä vieraili saksalainen pariskunta, joka oli ottanut ottolapsekseen vaikeavammaisen pojan. Leena kiersi kolmikon kanssa Helsingissä yksityisautolla.

– Poika ei puhunut, mutta hän ymmärsi puhetta. Yleensä poika ahdistui, jos vanhemmat lähtivät pois hänen luotaan. Kun kävimme Sibelius-monumentilla, ilmoitin vanhemmille, että pärjään pojan kanssa kahdestaan, Leena kertoo. 

– Poika piti saksalaisesta kansanmusiikista, jossa on reipas rytmi. Laitoin sellaista musiikkia Spotifysta, ja poika oli onnellinen. Vanhemmat saivat viettää hetken kahdestaan. 

Kun seurue palasi takaisin laivalle, poika halasi Leenaa. 

– Tuo hetki on ollut minulle palkitsevin oppaan uralla. Puhumattoman pojan kiitos lämpimällä pitkällä halauksella pyörätuolissa istuen sykähdytti.

– Tunsin, että olimme löytäneet tien toistemme sydämiin.

”Kova paikka”

Vuonna 1943 syntynyt Leena opiskeli koulussa pitkää saksaa kahdeksan vuotta. Aikuisena Leena myi kemiaa teollisuudelle saksalaisen yrityksen palveluksessa Suomessa, kunnes 55-vuotiaana hän joutui tuotannollistaloudellisista syistä työttömäksi.

– Oli kova paikka, kun minut irtisanottiin. Tunsin, ettei se ollut oikein. Olin tehnyt hyvää tulosta ja pysynyt budjetissa, mutta organisaatiossa haluttiin tehdä muutoksia. Olin ainoa sopivan ikäinen, 55 vuotta täyttänyt.

Leena siirtyi eläkkeelle 62-vuotiaana, mutta kyllästyi eläkkeellä elelyyn. Hän alkoi tehdä erilaisia keikkahommia. Koska hän oli aikoinaan kouluttautunut farmaseutiksi, hän haki töihin Yliopiston apteekkiin Helsingissä. Siellä hän työskenteli lähes 69-vuotiaaksi saakka muutaman päivän viikossa.

Mitä työ on merkinnyt Leenalle?

– Kaikki, mitä olen tehnyt, on ollut mielenkiintoista. Palkka ja työn mukanaan tuoma itsenäisyys ovat olleet minulle tärkeitä.

Leena on lopulta ollut kiitollinen siitä, ettei myynyt kemiaa koko ikäänsä.

– Elämäni muut työt ovat olleet antoisia ja vaihtelevia. Irtisanomisen myötä minulle avautui monia ovia ja mahdollisuuksia. 

Leena oli aikoinaan mukana esimerkiksi Kauneus ja terveys -aikakauslehden tyylipäivillä. Hän työskenteli ”vartaloanalyytikkona”, joka antoi ihmisille vinkkejä pukeutumiseen. 

– Ei tarvitse laittaa säkkiä päälleen, vaikka olisi millainen vartalo. Paljon voi tehdä esimerkiksi kaula-aukoilla ja linjoilla, Leena sanoo.

– Toivon, että jatkan ensi kesänä oppaan työtä, jos vain pääni on tallella.

Puhelin mukana

Lempäälän seniorien puheenjohtaja Pekka Ketonen, 73, tarjoaa yhä yrityksille toiminnanohjaus- ja asiakashallintajärjestelmiä. Hän jäi yrityksestään muodollisesti eläkkeelle 63-vuotiaana.

Pekalle on karttunut eläkettä sekä palkkatyöstä että yrittäjyydestä.

– Aloitin melko myöhään yrittäjänä, joten suurin osa eläkkeestäni tulee palkkatöistä.

Pekka oli vuosikausia töissä Rauma-Repola Oy:n eri toimialojen johtotehtävissä. Hän johti muun muassa hydrauliikkatehdas Lokomecia, joka valmisti sukellusveneisiin titaaniset erikoispumput.

Ajatus yrittäjäksi lähtemisestä kyti pitkään mielessä. 

– Rekisteröin yritykseni, kun olin ajamassa laivaan. Tuolloin lähdin komennukselle Luxemburgiin, missä tein sekä palkkatöitä että aloittelin oman yritykseni toimintaa.

 

Runsaan 40 vuoden iässä Pekka ryhtyi yrittäjäksi ja perusti Stratman Oy:n. Hänen it-, yritys- ja markkinointikonsultointia harjoittava yrityksensä on nyt hieman yli 30-vuotias.

– Olen oman pääni mukaan tekijä, ja minulla on innovatiivisia ajatuksia. Yrittäjänä nautin eritoten vapaudesta. 

Tällä hetkellä Pekka nostaa molempia eläkkeitään ja saa lisätuloja yritystoiminnastaan. Hän on sijoittanut tulojaan muun muassa rahastoihin myöhemmän eläkkeen varalle.

– En niinkään ajattele ansioita eläkkeellä työtä tehdessäni. Saan työstä merkityksellisyydentunnetta, ja olen halunnut pysyä yrityselämässä mukana.

Nykyisellään noin 30–40 prosenttia Pekan ajasta kuluu työnteossa. Viimeisen viiden vuoden aikana hän on lakannut matkustamista ympäri Suomea.

–Teen täydellisesti pelkästään etätyötä, joka sopii eläkeläiselle. Toimisto on periaatteessa siellä, missä minäkin – puhelin on aina mukana, Pekka sanoo.

– Haluan tehdä työtä, mutta varmaan muutaman vuoden päästä täytyy ottaa järki käteen ja antaa muiden tehdä hommat. En tosin malttaisi lopettaa.

Pekka viettää eläkepäiviään muun muassa suunnistamalla ja soittamalla trumpettia ja baritonia. Hän on myös aktiivisesti yhdistystoiminnassa mukana, erityisesti Pirkanmaan kansallisen senioripiirin Teams-vastaavana, kouluttajana ja verkkosivujen hoitajana.

– Samat ”työt” ovat mukavaa toimintaa myös Lempäälän senioriyhdistyksessä ja Rotary-klubissa, Pekka kertoo.

– Myönnän, että minulla ei ole tekemisen puutetta. Mukavan olotilani ongelma on se, että en ole ehtinyt tehdä kaikkea, mikä kiinnostaisi. 

”Ikiliikkuja"

Entinen lentopalloilija Jouni Parkkali, 65, järjestää eläkkeellä vaellusmatkoja. Parin eläkeläisvuoden aikana Jouni on pitänyt hyvinvointiluentoja, patikointi-, vaellus- ja tanssiretkiä sekä ohjannut matkoja Keski-Eurooppaan.

Jouni nousi Suomen lentopallomaajoukkueeseen 17-vuotiaana vuonna 1972. Hän pelasi aikoinaan lähes 300 maaottelua. 

– Urheilu pelasti minut. Olin ollut pitkätukkainen kouluhäirikkö, joka ei pärjännyt koulussa. Liikuin kaljaa juovissa ympyröissä, monetkaan silloisista kavereistani ei ole enää elossa.

Jouni keksi kokeilla lentopalloa ja huomasi olevansa sen pelaamisessa taitava. Sen jälkeen kaikki eteni nopeasti. 21-vuotiaana hän lähti ammattilaisena pelaamaan Turkkiin.

Vuonna 1973 Jouni alkoi seurustella nykyisen vaimonsa kanssa. He ovat edelleen rakastuneita toisiinsa, ja heillä on kaksi lasta ja kolme lastenlasta. 

Ammatiltaan Jouni on liikunnanohjaaja ja personal trainer. Hän perusti vuonna 1996 oman yrityksen, Jouni Parkkali Oy:n Liikuntamatkat. Jouni alkoi maksaa itselleen yrittäjäneläkettä, mutta ei kovin suurta summaa.

– Käytin rahat pääosin elämiseen. Sitä ennen olin kunnassa töissä, joten palkoista kertynyt eläkkeeni ei ole suuri. Siksi lisätienestit eivät ole pahitteeksi.

Jouni on tehnyt paljon töitä nuorten ja heidän perheidensä hyvinvoinnin eteen Finnvolley-minimaajoukkueen ryhmien kautta. Jouni kokee onnistumiseksi sen, että hän ja ohjaajat ovat saaneet aikaan muutoksia muun muassa ihmisten elintapoihin.

Jouni on pysynyt suhteellisen terveenä ajoittaisia selkäkipuja lukuun ottamatta. Kun urheilija herää aamuisin, hän aloittaa venyttelemällä alaselkäänsä muutaman minuutin kissamaisessa asennossa. Jouni venyttelee paljon ja tekee lihaskuntoharjoitteita muun muassa kuminauhalla ja kahvakuulalla.

– En ole juuri pelannut lentopalloa enää sen jälkeen, kun täytin 35 vuotta. Tosin viisikymppisenä olin parissa turnauksessa.

Jouni tietää, että kropastaan kannattaa pitää huolta ja selvittää vaivojen syyt ajoissa.

– Jatkuvat kivut vaikuttavat mieleen, ja sitten on vaikea tehdä enää mitään. Itsestään huolehtiminen maksaa itsensä takaisin – parempi se kuin laittaa rahansa autoon.

Koronakriisi on pysäyttänyt myös Jounin. Hän ei ole tehnyt pitkään aikaan ulkomaanmatkoja. Jouni asuu vaimonsa kanssa Maaningalla Pohjois-Savossa. 

– Olen järven äärellä suunnitellut tulevaa. Minua sanotaan ikiliikkujaksi. Uskon, että minun ei kannatakaan pysähtyä, Jouni sanoo.

– Työ antaa minulle ajateltavaa. Liike on hyvä lääke lähes kaikkeen, ja se on intohimoni. Olen siirtymässä yhä enenevissä määrin nuorten parista ikäihmisten pariin.

”Tarvitaan vielä”

Raija Gemperlein, 71, muutti Saksaan miehen perässä noin 50 vuotta sitten. Nykyään hän asuu yksin pikkukaupungissa Kornwestheimissa, Ludwigsburgin ja Stuttgartin välissä.

Raija työskenteli 25 vuotta Stuttgartin kaupungin palveluksessa sosiaalialalla. Hän oli sosiaalitoimistossa ohjaamassa pakolaisia ja paluumuuttajia.

– Rakastin työtäni!

Kun Raija jäi eläkkeelle 65-vuotiaana, hän alkoi hoitaa vastasyntynyttä lapsenlastaan. Saksassa eläkeikä on tällä hetkellä 65 vuotta ja 8 kuukautta.

– Eläkeikä noussee 67 ikävuoteen, täällä puhutaan sen nostamisesta jopa 70 vuoteen.

Kun lapsenlapsi meni lastentarhaan, aviomiehestään eronneen Raijan aika alkoi käydä pitkäksi. Hän ryhtyi hakemaan töitä ja huomasi postin etsivän työvoimaa.

Nyt Raija on työskennellyt kuusi vuotta postilokeroiden hoitajana. Työ on erilaista kuin Raijan työikäisenä tekemä, mutta hän pitää siitä.

– Moni nuori ei halua tehdä hommaa, koska pitää nousta niin aikaisin ylös. Tykkään siitä, että työhön ei kulu koko päivää. Eläkkeellä oleiluun jää hyvin aikaa iltapäivisin.

Työt alkavat kello 6.45. Kun Raija jakaa kirjeet ja kärryillä tulleet kuljetukset lokeroihin, hän saa liikuntaa ja aivojumppaa.

– Minulle on tärkeää vuorovaikuttaminen asiakkaiden kanssa. Olen kaivannut sitä eniten entisestä työstäni. Puhun mielelläni tuntemattomien kanssa.

Raija arvostaa sitä, että saa jakaa postit sillä tavalla kuin hän itse näkee järkeväksi.

– Minulle tulee työn vastuusta tunne, että minua tarvitaan vielä, vaikka olen jo 71-vuotias. Työ tuo järjestystä ja rakennetta elämääni, syyn nousta ylös sängystä.

Nivalasta Pohjois-Pohjanmaalta kotoisin oleva Raija matkusti parikymppisenä yksinään eteläiseen Saksaan. Hän saa eläkkeensä Saksasta ja kuuluu sairauskassaan. Bruttona eläkettä tulee alle 2000 euroa kuussa.

– Vaikka olin kauan töissä ja minulla oli hyvä palkka, eläkkeeni ei ole häävi. Toki se on parempi kuin monen muun saksalaisen.

Raijan mielestä saksalainen eläkejärjestelmä on epäoikeudenmukainen. Vaikka Raija oli hallinnossa töissä, hän ei ollut virkamies.

– Virkamiehille maksetaan huomattavasti enemmän eläkettä kuin työntekijöille.

Raija kertoo, että viime aikoina Saksassa on puhuttu paljon naisten eläkkeiden tasosta. Moni länsisaksalainen oli pitkään kotirouvana, koska lastenhoitoa ei ollut saatavilla. Siksi he elävät usein vain leskeneläkkeen varassa.

– En uskonut, että olisin seniorina näin pitkään töissä. Työnantajan mukaan voin tehdä töitä niin pitkään kuin haluan, Raija sanoo.

– Tiedän, etten voi ikuisesti jatkaa töitä, mutta ainakin vielä voimani ovat riittäneet.

Raija on vienyt jälkikasvuaan usein Suomeen. Hän haluaa tukea lastensa ja lapsenlapsen yhteyttä Suomeen.

– Sitten kun minua ei enää ole, heillä on tallella yhä pohjalaiset juuret, Raija pohtii.

– Jos senioriliiton toimintaa olisi Saksassa, olisin varmasti yhdistyksessä mukana!